Alcatraz ja SFO

Aamulla päätimme päästää Mustangin talliin levolle. Reilu 7000 mailia tuntuu jo hyvässäkin ponissa. Palautuspaikka oli San Franciscon lentokenttä (SFO), josta sitten huristelimme BARTilla (Bay Area Rapid Transit) keskustaan. Anne oli meille varannut vierailuliput Alcatrazin pahamaineiselle vankilasaarelle - kiitos taas! Päivällä kävelimme hissukseen mm. China Townin läpi kohti laituria ihaillen jälleen kerran maisemia.

Vierailu Alcatraziin oli todella vaikuttava. Alunperin saarelle rakennettiin linnoitus suojaamaan kultaryntäyksen myötä kiinnostavammaksi muuttunutta San Franciscon aluetta ja strategisen arvon laskettua 1900-luvun puolella laitoksesta tehtiin vankila. Kieltolain aikaansaama rikollisuuden kasvu vaati huipputason vankilan. Olot ovat olleet ankeat, niin kuin vankilassa pitääkin ja vierailuun kuuluva selostus kuulokkeilla teki kokemuksesta syvällisen. Entisten vankien, henkilökunnan ja saarella asuneien henkilökunnan perheenjäsenten kertomukset olivat mielenkiintoisia - varsinkin elokuvista tutut vankilakapina ja -pako. Ei ihme, että saarella käy vuosittain miljoona vierailijaa. Vaikka vankilasaari vaikuttaakin kaupungista katsottuna pieneltä, niin kaupunki taas on saaresta katsottuna yllättävän lähellä ja ja juhlimisen äänet kantautuivat selleihin saakka. Siinä on ollut hyvä miettiä kolttosiaan Al Caponen ja muiden roistojen.

Alcatrazin jälkeen ajoimme Cable careilla, eli kaapelivetoisilla raitiovaunuilla jyrkkiä mäkejä ylös-alas. 

Iltasella sitten ajelimme BARTilla (eli metrolla) takaisin lentokentälle odottelemaan aamukuudelta lähtevää lentoamme Chicagoon ja sieltä Helsingin kautta Ouluun. TKM vetelee sikeitä ja TMM II säästelee unta lennolle.

Kohta kotona!  

San Francisco

Oliko pakko herättää???

Lauantai-aamuna sitten lähdimme Mountain Viewstä shoppailemaan armaille vaimoillemme tuliaisia kun olivat meille tämän reissun meille mahdollistaneet. Heti kävi selväksi ettei mikään Stanfordin ostoskeskuksessa ollut riittävää, mutta yritimme parhaamme ja toivottavasti onnistuimme edes jotenkin. Ostarireissun jälkeen jäi vielä vähän aikaa ennen päivällistreffejä Annen ja Geoffin kanssa ennen illan bileitä. Päätimme ajaa vielä kerran Highway 1:lle ihailemaan maisemia mutta se ei ihan helpolla onnistunutkaan, kun San Franciscossa oli menossa US Open kolopallokisailut Tiger Woodseineen ja me satuimme umpiruuhkaan. Löysimme kuitenkin kiertotien ja kävimme Half Moon Bayssä kahvilla.

Illalla bileissä saimmekin sitten todellisen kielikylvyn kun Annen kaupunkiasunnolle saapui kolmisenkymmentä Annen ja Geoffin ystävää. Mukavia ja kiinnostavia ihmisiä - heillä on hyvä verkosto täällä!

Sunnuntaina päätimme lähteä ajelemaan Napan ja Sonoman viinialueita katselemaan. Matkan varrelle kuitenkin osui Sonoma Raceway, jossa oli eräänlainen jokamiehen rata-ajotapahtuma. Erilaisilla historic-luokan autoilla, pikkuformuloilla ja ihan katuautoilla ajoivat rataa ympäri. Meidän sympatiat tietenkin meni -68 mustangille, joka koulutti mm. tuoretta Ferraria ja muita nykyurheiluautoja 10-0.
Poni-power!

Kumpi oli nopeampi? No Mustang tietenkin!

Ehdimme silti ihastella viinialueita, ajella Muir Woodsissa ja löytää yöpaikka sopivalta etäisyydeltä ajatellen huomista San Francisco city-päivää, Alcatraz-vierailua ja kotimatkan alkua.

 

16.6. Mountain Wiev

Aamulla muutaman tunnin kierreltyämme Montereyta lähdimme pitkin rannikkoa nousemaan pohjoista kohden. Santa Cruzin paikkeilta vaihdoimme HW 17n, joka johti meidät vuorten, tai olisiko ne kukkuloita, yli Annen ja Geoffin ”maaseutuasunnolle” Mountain Viewiin, joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Annen San Franciscon asunnolta. TMM grillasi illallisen ja söimme hyvin Geoffin saavuttua koko päivän kestäneeltä työhaastattelulta. Annen työnantajana jatkaa Google, työtehtävien vaihduttua aivan uusiksi, itseohjautuvan Google auton kehittämisen pariin. http://www.youtube.com/watch?v=cdgQpa1pUUE.

 Ilta kului moniaiheisen jutustelun parissa pimeään asti. Muun muassa USA/EU talouspolitiikan, maahanmuuttopolitiikan, uskontojen jne. osalta maailma lienee taas hivenen verran parempi.  Ilta, tottakai, päätettiin katsomalla teemaamme sopiva Steve McQueenin ja -68 Fastback Mustangin tähdittämä elokuva Bullit. Vaihtoehtoina oli kyllä myös suomalaisten tekemä Iron Sky –elokuva, mutta Amazonin nettivalikoimasta sitä ei löytynyt.

Tänään lauantaina on tarkoitus käydä vielä ostoskeskuksessa parsimassa tuliaiset ja siirtyä San Franciscon kaupunkiasuntoon. Illaksi A ja G ovat järjestäneet kutsut, joihin ilmoittautuneita on noin kaksikymmentä. Sunnuntaina ohjelmassa on Napa Valley San Franciscon pohjoispuolella ja maanantaina vielä viimeiset silmäykset kaupunkiin sekä vierailu Alcatrazin kuuluisassa, jo lakkautetussa saarivankilassa.  Näist sitten myöhemmin.

Highway 1 ja Monterey

Highway 1:n ajaminen on hieno kruunu Road Tripille. Maisemat Tyynenvaltameren rannalla on henkeäsalpaavia ja niitä riittää… Montereyhyn saavuttuamme päätimme viettää kaksi yötä mukavannäköisessä rantakaupungissa. Pikaisen nyrkkipyykin jälkeen lähdimme kävelemään kylille tutustumaan paikkoihin valmiiksi. Aamulla sitten huomattiin, että ei me oikeastaan oltu osuttu ”mestoille”. Fishermen’s Wharf –laiturilla nautimme erinomaiset täytetyt lätyt (crep?) ja kahvit kohtuulliseen 12$ hintaan kahdelta. jatkoimme kävelyä pitkin Canned Rowta Montereyn akvaarioon, jossa kävimme ihmettelemässä mereneläviä. Varsinkin ”dragon fish” (lohikäärmekala?) herätti kummastusta – tuskin kukaan Hollywoodissakaan osaisi keksiä niin mielikuvituksellista otusta – piipokkeita oli joka suuntaan ja uinti sujui minikokoisilla evillä kaulalla ja selässä. Isot altaat haineen, tonnikaloineen, ja tuhansine sardiineineen oli todella vaikuttavia. Suosittelen ja kiitos Anne suosituksista.

Ei tältä planeetalta?

Lounaaksi ostimme kinuskiomenat, jotka siis on tavallisia omenoita tikun päässä dipattuna kinuskiin ja muihin herkkuihin. Omput oli täyttäviä ja tosi hyviä – ehkä kuitenkin vielä parempia ilman niitä päällysteitä. Seuraavaksi seurasimme kalan perkuuta juuri mereltä tulleen kalastusveneen kannelta. Jokainen sai oman saaliinsa perattuna mukaansa ja prosessi kävi sutjakasti. Kalat perattiin kuten Terttu-äiti on minullekin opettanut, paitsi että perkaaj jätti ensimmäisen fileen kiinni pyrstöstä, käänsi sen ympäri ja sitten irroitti nahasta. nahka siis jäi kiinni selkäruoto-osaan – if-you-know-what I-mean :) Laivakoira piti huolen ettei lokit tulleet veneeseen asti paitsi silloin kun se lähti syömän toimistolle keksejä. Perkuujätteet lensi suoraan meressä odottavalle pelikaanilaumalle,jotka taisteli niistä ankarasti. Välillä pinnan alla väijynyt hylje teki yllätysiskun ja nappasi herkut itselleen. Lokit jäi ilman – hyvä niin. 

Aika makeita...

Hylkeitä näkyi paljon ja kuvien laiturilla ne pitivät melko metakkaa (öyöyöyöyöy) kylki kyljessä. Fiksuimmat valui kaiteella chillaillen rauhassa – epäselväksi jäi kuka ne oli sinne nostanut. Metakka loppui heti kun itse päällikkö pitkine valkoisine viiksineen saapui paikalle. Hetken mittailivat toisiaan ja kyllähän se herra isoherra korkeimmalle ylsi kurottamaan ja organisaatiojärjestys oli yhä selvä. Matkalla Montereyhyn nähtiin myös merinorsuja, sama ruumiinrakenne (kuin meillä?) mutta isompia ja rumia olivat he. 

Päällikkö!

Illalliseksi syötiin tuoretta kalaa ja hyvää oli. ei olla muuten vieläkään syöty yhtäkään pihviä täällä ja burgeritkin on jäänyt kahteen. Salaateja (isoja annoksia) ollaan syöty usein ja keskimaan helteessä ei oikein muu ruoka maistunutkaan. Ehkäpä ne pihvit vielä syödään San Franciscossa tai toisaalta kyllä tekis mieli sushia.

Perjantaiaamuna ajeltiin vielä ”17 mile drive” Montereyn rantamaisemia ja hyvätuloisia golffareita ihmetellen – sitten lähdettiinkin jo ihimisten ilimoille kohti San Franciscoa. Pitäskö sitä joku horsma lettiin laittaa?

Täältä tähän.

Tuomas

Herkkua tilastoniiloille!

DI Tuomas löysi läppäritä Excelin, joten nyt pesee kylmää tilastofaktaa road tripiltä


MAJOITUS

Kaikkiaan yöpymisiä hotelleissa tai motelleissa kertyi 20. Yleensä majoituimme kulkureittiemme varrella olevista halvoista motelleista, mutta Memphisissä, New Orleansissa ja Las Vegasissa olimme hotelleissa lähempänä tapahtumapaikkoja. Kaikkien majoitusöiden keskiarvohinta oli 93,60 USD eli 69 €. Halvin (ja huonoin (tosin se Houstonin torakka oli kyllä aika visto)) oli 63,55$ eli 45,90€ Venturassa ja kallein New Orleansin 152$ eli 110€. NO:ssahan saimme tuurilla omat huoneet kun kahdella sängyllä olevat oli loppu, joten ei tuokaan hinta paha ollut. Tosiaan huoneissamme oli aina queen-size sängyt eli kaksi parisänkyä - öpienempiä ei taida tässä maassa olla kuin lapsille. Samassa sängyssä nukkuvat saisivat huoneet vielä kymppiä halvemmalla. Motellit on aivan identtisiä – jotkut vähän enemmän kulahtaneita kuin toiset ja ”continental-aamiaiselle” ei juuri voi hintaa laskea. Yhdessä paikassa oli munakokkelia ja parissa sai itse paistaa vohveleita, muuten tarjonta oli kahvia, mehua, muffinsseja… Aina oli hyvä nukkua hyvissä sängyissä ja ilmastoiduissa huoneissa. Jääkaappi, mikro ja hyvä telkkari löytyi aina.

POLTTOAINE

Mustangia pitää kyllä taas kehua. Autossa ei ole muistoakaan keinuvasta ja epämääräisesti käyttäytyvästä amerikanraudasta. Auto menee kuin juna, ei kallistele mutkissa ja kuluttaakin yllättävän vähän yli 300 hevosvoimaiseksi bensa-automaatiksi. Toki ajo on lähes täysin maantietä, mutta keskinopeus on aika korkea eikä katto alhaalla ajaminen ilmanvastusta paranna B-)

Ajelleessamme pohjoisessa ja etelässä avomusse oli aika harvinainen näky, mutta esim. Hooverin padolla ja varsinkin Kalifornian maisematie Highway 1:llä näitä tuntui olevan joka puolella. Pysähdyttyämme kahville Whale Whatchers Cafessa päätin laskea moiset 50 kilometrin matkalla ja 12 niitä tuli vastaan. Turistit tykkää.

Koko reissun keskikulutus oli 8,1 l/100km eli 29,36 mpg imperialistisella tyylillä ilmaistuna. Nyt Montereyssä kilometrejä on kertynyt 10669 (6630 miles). Bensaa on tankattu yhteensä 23 kertaa 835 dollarilla. Luottokortilla tankkaaminen on muuten turhankin helppoa – riittää kun työntää kortin sisään ja ottaa ulos ja tankkaa. PIN-koodia ei kysellä koskaan – omaa ZIP-koodia eli postinumeroa silloin tällöin.

Bensan hinta:
-halvimmillaan 3,26 $/gal – 0,62 €/l
-kalleimmillaan 4,4 $/gal – 0,84 €/l
-keskiarvoltaan 3,67 $/gal – 0,69 €/l

VESSASSAKÄYNNIT

Yleensä ottaen noin 4,5 (ykkönen) ja 1,3 (kakkonen) kestoltaan....  Äh - akku loppuu pitäää lopetella.

Coastway: HW 1 to Monterey

Motellin niukkaakin niukemman aamupalan, ei siis muruakaan vaan ylikylmässä jääkaapissa jäätyneiden, veljeni edellisenä iltana ostamien patongin puolikkaiden turvin, karautimme ponimme taas vauhtiin. Ensimmäistä kertaa reissullamme oli pilvistä. Tie kun hiukan käväisi enemmän mantereella, niin aurinko taas paistoi. Merenrannan kukkulat pidättivät pilvet aivan rannan tuntumassa. Ja ensimmäistä kertaa oli myös kylmä. Alimmillaan aamupäivän aikana oli 55 astetta F (13 C) ja ponin katto pysyi ylhäällä.

HW 1 välillä Morro Bay–Monteray oli parhaimpia ajamiamme pätkiä. Tie kulkee Tyynen Valtameren rantaa myötäillen välillä meren pinnan tasolla, välillä parinsadan metrin korkeudella kalliohyllyllä. Maisemat olivat todella awesome, inteed. Paikoin tie käväisi hiukan mantereen puolella ja ylitimme vuonomaisia syvänteitä korkeiden puiden latvojen tasolla, välillä taas kuljimme ihan valtameren rantaa myöden. Merinorsuja tai mitä mursuja lienevätkin, pysähdyimme kuvaamaan. Meleko mötkyjä. Valaita ei näkynyt, vaikka kahvipaikkaamme niin mainostettiinkin. Ruotsalaisiakin nähtiin matkan varrella. Ajoivat meidän perässä moottoripyörillä ja osasivat, yllätys sinänsä, tavata ponimme perässä olevan FIN tarran ja tiesivät vielä sen merkityksenkin, niin tulivat juttusille.

Motelli löytyi ja täällä Montereyssa majailemme perjantaihin saakka, jolloin jatkamme San Franciscoon. Huomenna pitäisi olla aurinkoista, joten kävely ja uinti päivä. Siitä sitten lisää myöhemmin.

Las Vegas – Pacific Ocean

Buffetaamiaisen saattelemana, Las Vegas stripin vielä kerran Sahara Casinolta Mandalay Bayhin ajettuamme, suuntasimme kohden Death Valleyn autiomaata. Lähtiessämme näimme sen kuuluisan tervetulokyltinkin.

Kuolemanlaakso on USAn alavin alue ja kuumakin siellä oli. Matalimmillaan kävimme –76 metriä merenpinnan alapuolella ja kuumimmillaan hellettä oli 110 astetta F eli noin 44 astetta C. Tiestön korkeuserot olivat varmaankin reissun suurimmat kun korkeimmillaan kävimme noin 1600 metrissä. Tiet olivat mukavan mutkaisia ja laskut jyrkkiä.

Toistaiseksi emme ole nähneet niitä länkkäreistä tuttuja - morjestelevia kaktuksia. Tämmöisiä tänään:

Autiomaasta päästyämme ,Sierra Nevadan vuoristoa seuraillen, laskettelimme kohti Tyyntä Valtamerta. Jossain vaiheessa Death Valleyssa paljastui, että Garminin navigaattori-insinöörit olivat päättäneet, että 10000km on maksimi pituus autoretkelle. Koko reissun olemme tallentaneet matkaa muistiin, mutta nyt se taisi jäädä vajaaksi…
Los Angelesin pohjoispuolelle Highway 1:elle oikaisimme Sunset Boulevardia myöden. Tyynen valtameren rantaa nousimme Venturan surf-kaupunkiin asti, josta majapaikkakin löytyi 69 dollarilla. Aikamme skannailimme ravintolaa, josta löytyy ilmainen nettia ja sieltä löytyi myös hyvät salaatit. Nyt on hyvä mennä nukkumaan :)

Viva Las Vegas

Nyt ollaan pari vuorokautta ihmetelty Vegasin uskomattomuutta. Tämä aikuisten leikkipuisto on perustettu 1905 ja nykyiset kasinot ovat aivan käsittämättömän suuria. Onhan ne vaikuttavia ulkoapäinkin; on pyramidiä, Eiffel-tornia, sfinskiä, vapaudenpatsasta, Empire State Buildingia jne. Sitten nämä vanhat paikat kuten Bellagio upeine suihkulähteineen. Kymmenet vesisuihkut ruutailevat vettä musiikin tahdissa ja sitten Flamingo oikeine flamingoineen sisäpihalla... Sisälle mennessään suuntavaisto katoaa satojen ja satojen pelikoneiden keskellä. Tarkoitus lienee että ulos ei löydä.

Me olemme pelanneet yhden sentin "yksikätisiä" jollaisella pelaa dollarila jo hyvän tovin. Silloin kun pelaa, niin drinkit on ilmaisia. Tuomas pelasi yhden pokeriturnauksen, joka oli haaveena jo matkaa suunnitellessa. Noin 50 euron osallistumismaksun jälkeen turnausta pelataan Texas Hold'em säänöillä kunnen vain yksi pelaaja on jäljellä - voittaja saa kokonaispotista 60% ja kakkonen 40%. Turnaukseen kuitenkin ilmoittautui vain 10 pelaajaa, joten mahdollisuuksia isoon voittoon ei ollut. Peli oli todella jännittävää ja nopeatahtista. Vieressä istui Minnesotasta oleva noin 60-v mies, joka neuvoi välillä ja muuten juttelimme - yllätys - jääkiekosta :) Minulle tuli ihan hyviä käsiä joilla olisi voinut pärjätäkin, mutta hävisin kaksi aika suurta pottia vastustajan uskomattomaan tuuriin ja sitten pelimerkkejä olikin jo niin vähän, että peli oli käytännössä ohi. Noh - nyt on se yksi turnaus pelattu Vegasissa ja jatkossa voi keksittyä Kutterintien äijjien kanssa pelaamiseen senteillä :)

Aamulla otimme 24h buffettipassit, joilla voi syödä 7 eri ravintolan/kasinon buffeteissa hintaan 50$. Kun buffeteissa voi käydä useasti  niin ei tarvitse mättää urakalla - näppärä systeemi. Illalla mennään katsomaan Cirque du Soleilin Mystere-näytöstä.


Kuuma täällä on ja ollaan kävelty tosi paljon.   

Williams - saapuminen Las Vegasiin

Aamulla Williamsin kaupungissa heräiltyämme, lähdimme Route kuuskuutosta seuraillen kohti Colorado Riveria ja Hooverin patoa. Muutamassa pienessä kylässä, mukaan lukien Williamisin kaupungin, oli 66:sta kaikki otettu irti. Hyvä niin, sillä muut kylät näyttivätkin kuolleilta. Tämä kuuluisa Route 66, joka on reitti välillä Los Angeles-Chicago, eikä suinkaan Atlantin ja Tyynenmeren yhdistävä reitti, on suurilta osin integroitu muuhun tieverkkoon. Alkuperäistä on jäljellä vain pätkittäin. Reissullamme olemme kyseistä tietä tallanneet Kansas Cityn alapuolella ja nyt Las Vegasia kohden tullessamme.
Muun muassa suuren pörssiromahduksen seurauksena syntyneen työvoimaresurssin ja Colorado Riverin vaikutuspiirissä olevien osavaltioiden yhteistyön aikaansaamana, käynnistettiin patohanke, jonka sivutuotteena saataisiin myös sähköä. Pääasiallinen tarkoitus padolla oli viljelyskelpoisen maan synnyttäminen, ei niinkään sähköntuotanto vesivoimalla. Padon rakentaminen käynnistettiin heti kolmekymmentäluvun alussa ja loppuunsaatettiin noin viidessä vuodessa, kolme vuotta edellä aikataustaan. ½ tunnin esittelykierros oli siitä maksetun 11 $ arvoinen. Tuomaksen appi Reinon ehdoton vierailupaikka, vaikkakaan tietämys alasta ei niinkään lisääntyisi, mutta kohteen valtavuus ja vaikuttavuus on huge.
Vegasiin saavuimme iltapäivällä ja nyt hotellihuoneessa 23 kerroksessa tätä kirjoittaessani seuraamme miten Los Angeles Kingsien käy NHL finaalissa. Olen valinnut suosikkijoukkueeni ainoastaan sen perusteella, että se on länsirannikolta ja periaatteessa altavastaaja, vaikkakin johtaa pelisarjaa. TMM liputtaa vähän niin kuin NJn puolesta. Ei ainoastaan siksi, että sarja jatkuisi ja hivenen sympatiaa joukkuetta kohtaan olisikin, vaan sen vuoksi, että numerolla 26 pelaa Patrik ELIAS.
Las Vegasista kirjoitamme myöhemmin vaikka jo tällä muutaman tunnin kokemuksella kerrottavaa olisi jo paljonkin. WLAN yhteys oli meille budjettimatkalaisille sen verran tyyris, että päätimme olla ottamatta sitä koko majoittumisemme, 3 vrk, ajaksi. Tästä johtuen blogipäivitystaajuutemme saattaa harventua, mutta pyrimme huolehtimaan teistä, lukijoistamme.

Grand Canyon

8.6. pyhitettiin Grand Canyonin ihailemiseen. Ajoimme ensin kanjonin pohjoispuolelle, jota monet olivat kehuneet meille vieläkin jylhemmistä maisemistaan ja ei niin kaupallisesta meiningistään. Maisemat todellakin on sanoinkuvaamattomat... Latasin reilusti kuvia - toivottavasti niistä saa jotain irti. Vaikka pohjoispuolen näköalatasanteille polut olivat päällystettyjä, niin korkeuserot ja kova tuuli teki askeleista erityisen varovaisia. Kävely kauimmaiseen pisteeseen vaati meiltä kaksi yritystä mutta mentiin :)

Pohjois- ja eteläpuolten näköalakohteiden välillä on välimatkaa noin 15km linnuntietä - autolla 300km. Eteläpuolelle saavuimme sopivasti aurigonlaskun aikaan. Etelä puoleltakin näkymä on toki upea mutta siellä ei kuitenkaan ollut ihan yhtä hurja fiilis.

Kuvia otettiin ja auringon laskettua tulikin totaalinen pimeys joten ajeltiin alas Williamsin kaupunkiin yöpymään Route 66:n varrelle. Lauantaina sitten päästää ajamaan tätä reittiä pitemmästikin kun lähdetään kohti Las Vegasia.

Tuomas

Ruidoso - Flagstaff

Aamu oli raittiin tuntuinen 2300 metrin korkeuksissa. Sopiva patikkapäivä. Viitsivitsi, Ponille kauroja ja kohti hiekkateitä. Kiertelimme tovin karjankasvatuslaitumia ja sitten suuntasimme kohti länttä. Valley of Fires näytti kivihiilikaivosmaiselta palaneelta laaksolta. Pitää netistä selvittää, onko kyseessä itsestään syttyvä ja sitten sammuva alue, siltä se ainakin näytti. Reitin varrelle sattui myös ensimmäisen atomipommin räjäytyspaikka. Alueelle ei pääsyä kuitenkaan ymmärrettävistä syistä ollut. Rio Grande ylitettiin San Antoniossa ja elokuvamaisemissa ajelimme Datilin kylään, jossa Amsterdamin Helga syötti meidät. Olimme tosiaan aamusta pitäen olleet yli kahdessa kilometrissa ja edellinen yö Datilin kylässä oli ollut miltei pakkasen puolella. Talvisin ylängöllä ei niinkään ole lunta, mutta pakkasta normaalisti -20 celcius, mutta saattaapi olla jopa -30 astetta.

Datilin liepeillä oli myös Radio Astronomy Observatory VLA Telescope. Kuuntelevat eri taajuuksia kuin me. Suljettiin radio ettei häiritä ja lisättiin kaasua. Virhe. Quemadon taajamassa Seriffi karautti Challengerilla vastaan ja hetken päästä tivoliauto oli jo perässä. Vaihtoehtoina oli myöntää kuuden mph ylinopeus ja siitä seuraava 76 $ muistutus tai kiistää tapahtunut ja jäädä odottamaan oikeuden päätöstä. To be continued…

Arizonan Visitor Centeristä noudimme uuden kartan ja näköalateitä kierrellen ja intiaanireservaatin lävistäen, suuntasimme kohti Flagstaffin kaupunkia, siis molemmat, ylinopeusplanketti mukanamme. Reservaatin alueella ei tomahawkit heiluneet eikä nuolet viuhuneet. Päänahkojemme menettämisen pelossa varauduimme kuitenkin etukäteen sovitulla narrauksella, että olisimme kotasaamelaisia, etnistä veljeskansaa kaukaa pohjolasta, joulupukin maasta. Hetken päästä kopalliset ruohoa polttelisimme, rauhan eleeksi. Tulilientä maistelisimme, tiipiin meille osoittaisivat. Ja ponille heiniä.

Majoitus Flagstaff –nimisessä kaupungissa Travel Lodge Route 66 motellissa. Tienvarsimotellit ovat edullisia (50 – 70 $) yöltä ja niitä täällä riittää. TMM uteli paikallisilta hyvää pihvipaikkaa sellaiseksi valikoitui Horsemen Lodge, puolikymmentä mailia hotellilta. Menomatkan taksikuski ohjeisti meidät Grand Canyonille ja paluumatkan kuski Las Vegasiin.

Austinista Roswelliin - eiku Ruidosoon

6.6.

Ajallisesti reissu alkaa olla puolessa välissä ja koti-ikävä iskee aina vaan tiheämmin.

San Angelo, Big Spring, Lamesa, Brownfield, Plains, Tatum, Roswell. Ruidoso.
Reittimme eteni ylänköä pitkin ja pysyttelimme reilussa kilometrissä lähes koko päivän. Pelloilta nousi lähes läpinäkemätöntä oranssia pölyä tuulen ja rattoreiden nostattamana. Muutamia länkkäreistä tuttuja risupallojakin vieri tien poikki ja ainakin yhteen osuttiinkin. Heppoista tavaraa – ei vaurioita. Kymmeniä metrejä pitkiä Zimmatic-kastelulaitteita ihmeteltiin myös. Toisesta päästä vesipisteeseen kiinnittynyt useita mertejä korkea putkirakennelma etenee omin voimin kastellen peltoa. Hienot on systeemit…  

Big Springiin saapuminen oli aika aavemainen kun vastaantuleva ja risteävä liikenne oli täysin pysäyksissä. Meidän ajosuuntaan yksi kaista veti hissukseen ja matelimme kylän läpi. Liekö joku mielenilmaus vai hiljainen hetki. Tämä siis heti puolen päivän jälkeen.
  

Parasta Roswellissa: Visitor Center, josta neuvottiin muualle...

Illaksi olimme varanneet jo valmiiksi motellin Roswellista, jossa oletimme viihtyvämme UFO-huumassa. Varsinainen UFO-museo oli kuitenkin pettymys ja muuten kaupungista ei löytynyt mielenkiinnon kohteita. Saimme Visitor Centeristä vinkin mennä läheiselle Ruidoson alueelle, jossa voi lasketella talvella. Ruoka paikaksi valitsimme Flying J Ranchin, jota mainostettiin saamassamme oppaassa. Vähän aikaa tallusteltuamme lännenkylän raittia kaikki ei näyttänytkään ihan samalta mihin olimme tottuneet. Joka puolella ei ollutkaan Budweiser-mainoksia ja koko paikka oli itse asiassa täysin kuiva. Ihmisetkin näytti jotenkin 80-lukuisilta… Päätettiin kuitenkin  ottaa liput, joihin kuului asetaistelunäytös ja yhteissyönti pitkissä pöydissä suuressa ladossa. Rukoushetken jälkeen saimme kovia kokeneet osioidut peltilautaset, joille lätkäistiin papuja, lihaa, kanaa, omenahilloa ja jälkkäripiirakka – juomaksi jääteetä ja sitruunamehua. tunnelma oli rento ja ruoka hyvää. Vastapäätä istui 60-70-vuotias baptistikirkon työntekijä meksikolaisen tyttöystävänsä kanssa –vältimme poliittista ja uskonnollista debattia.

Yöpaikka etsittiin ajamalla ensin jonkun satunnaisen motellin pihaan lainaamaan langatonta nettiyhteyttä. halvin oli tällä kertaa TraveLodgen 54$ - sinne siis. Motellit on kyllä aivan samanlaisia kaikki, hinnat vain vaihtelee. Aamiaiseksi oli tarjolla pikakaurapuuroa. Harmi että nekin tuppaa olemaan valmiiksi maustettuja ja liian sokerisia.
Seuraavaksi suunnistamme kohti Grand Canyonia.